lauantai 29. marraskuuta 2014

Hieman kuulumisia

Pitkään aikaan en ole jaksanut mitään kirjoitella, osaksi siksi että meillä on nykyään kotona aika hiljaista. Kun 7 kuukauden sisään lauma kutistuu viidestä kahteen ja kaksi jäljelle jäävääkin ovat jo veteraaneja, ei voi odottaakaan että vilinää olisi. Jotain kuitenkin on muutaman kuukauden aikana tapahtunut...

Selkeästi Peikon poismenon jälkeen Rosvo on kasvattunut rohkeutta. Poika ei ole enää yhtään sulkeutunut tai varautunut, nukkuu jopa keskellä lattiaa ja mikä ihaninta, nukahtaa usein minun syliin sohvalle. En sano, että Peikko olisi tehnyt Rosvosta jotenkin varautunutta, mutta ehkä minun oma aika ei riittänyt tarpeeksi Rosvolle? Viisi  vie kuitenkin paljon enemmän aikaa kuin kaksi. Mosku on edelleen sama möllykkä kuin ennenkin, sohvalla palloillaan ihmisten kanssa ja rapsutuksia kerjätään herkeämättä. Se mitä kaipaan, on näätien leikit. Ei nuo papparaiset useinkaan jaksa intoutua kunnon näätäpainiin, Rosvo ehkä useammin haluaisi leikkiä, mutta Moskua ei vain kiinnosta. Tietysti syksy ja pimeys tekee omansa, luonnollisesti fretit ovat hitaampia näin pimeään aikaan ja kevättä kohti virta lisääntyy. Mitään erikoista siis ei ole kotona tapahtunut tässä muutaman kuukauden aikana.

Käytiin lokakuussa Lempäälässä FFF-näyttelyssä, tämä oli meille ainut frettinäyttely tälle vuotta. Menestystä ei tullut, mutta pojat sai ihan kohtuulliset pisteet ja ylpeä olin kuinka hyvin Rosvo taas selvisi reissusta. Suunnitelmissa ei ole osallistua nyt muihin näyttelyihin kuin tuohon omaan näyttelyyn maaliskuussa, KevätTassu on PoSujen ihka ensimmäinen virallinen näyttely! Syksyllä pitää sitten katsastaa jos jossain piipahdetaan, mutta muuten aika ei anna periksi reissata.

Suunnitelmia on jo ensi vuodella muutenkin tehty, laumamme tulee kasvamaan ensi vuonna :) Jos kaikki menee hyvin, saapuu meille yksi näätätyttö ACH's Ferretsiltä. Itse tuskin meinaan pysyä housuissani nytkään, auta armias kunhan ensi vuosi koittaa. Ajatella, että siitä on jo kuusi vuotta kun viimeksi tässä perheessä on kuulunut pienten pienien näätätassujen töpsöttelyä. Osaakohan sitä enää edes käsitellä niin pientä.

Olen myös palannut takaisin Freportaasin päätoimittajaksi. Oma terveydentila on nyt niin hyvä, että pystyn antamaan panokseni lehdelle. Pari viikkoa sitten sain hyviä uutisia lääkäristä, Viime syksynä löydetty kasvain on lääkityksen avulla pienentynyt 1/10 osaan ja nyt kokeillaan pienentää annosta. Vaikka luultavasti joudunkin loppuelämän lääkkeitä syömään, jotta kasvain ei hurjistu kasvamaan, on minun vointi ja jaksaminen aivan toista kuin vuosi sitten. En tiennyt, että ihmisellä voi olla näin paljon energiaa ja mikä ihana tunne kun päätä ei särje koko ajan päivästä toiseen. Vaikka henkisesti vuosi on ollut todella rankka, fyysisesti se on ollut helpotus. 

Mukavaa joulunodotusta kaikille siellä ruudun takana, seurailkaa postianne sillä Freportaasi ilmestyy luukustanne 12.12! Palaan taas asiaan kun on jotain kerrottavaa uutta :)

maanantai 24. marraskuuta 2014

KevätTassu 2015

Moikka pitkästä aikaa!
PoSut on tässä viettänyt vähän hiljaiseloa, mutta nyt tärähtää!
Maaliskuussa Jyväskylässä järjestetään lemmikkimessut ja PoSut on mukana tapahtumassa, virallisen frettinäyttelyn voimin! Kyseessä on pieni näyttely, kapasiteetti 65 frettiä ja tuomariksi saapuu Riina Saksa. Nyt kaikki sankoin joukoin ilmoittautumaan mukaan!

http://www.posufretit.fi/?cat=30

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Hei hei pieni karhunpentuni

Näätälän Toa Lewa
Peikko "Veikko-Olavi"
20.05.2008-28.8.2014

"Sinä lähdit hiljaa, et kertonut minne.
Tähdeksikö asetuit,
vai tuulenako kuiskaat pajupuussa,
vai olitko se häikäisevä aalto jonka rannalla näin?
Vaan kun hiljaa kuuntelen,
sydämelläni kuuntelen

sinä sittenkin kerrot, teihin jäin"

Rakas pieni hörökorva, äidin oma pottunokka poistui yllättäen keskuudestamme viime viikon torstaina. Ei ole enää sanoja kuvaamaan näitä menetyksiä. Sydän hajoaa palasiksi.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Eviran vastaus

Keskiviikkona postilaatikossa odotti kirje Evirasta ja Lyytin patologinen vastaus oli saapunut. Kädet täristen avasin kirjekuoren ja odotin selkeää vastausta, mutta...
Lyytin vei pitkälle edennyt munuaissairaus, munuaiskerästen sellainen. Itse en ihan kaikkea avauskertomuksesta tajunnut, joten laitoin vastauksen menemään eläinlääkärille, joka sitten tulkitsi minulle loput ja kertoi syitä mikä tällaiseen on voinut johtaa. Hänen näkemys asiaan oli, että Lyytillä on jo syntyessään ollut vikaa munuaisissa ja vaikka olisin tehnyt mitä, ei Lyytiä olisi voitu pelastaa. Lähinnä tuollaista rappeutumaa mitä Lyytin munuaisista löytyi, havaitaan yleensä vanhemmilla eläimillä. Lyytin tapauksessa se oli kuitenkin agressiivinen ja vei pienen näätäneidin nopeasti huonoon kuntoon ja vehreämmille putputusmaille. Kirjoitan tähän alle vielä ne oireet mitä Lyytillä oli ja miten sitä hoidettiin.

Huomasin Lyytin olevan aivan veto pois ja kuivanut torstaina 26.6, en meinannut saada tyttöä edes hereille. Lyyti maiskutti suutaan, sillä oli selkeästi tosi paha olo ja ulosteessa oli verta. Lyytin takapää oli kovin huojuva ja kävely vaikeaa. En saanut mitään menemään alas, en vettä enkä nestettä joten nopeasti päätimme lähteä käymään päivystävän eläinlääkärin luona, jotta saadaan kipulääkettä ja nesteytystä nahan alle. Ajoimme viereiselle paikkakunnalle, eläinlääkäri tuskin oli edes nähnyt frettiä aikaisemmin ja hän ei osannut aiheuttajasta mitään sanoa, nesteytti kuitenkin, antoi kipulääkkeen sekä pahoinvointiin lääkettä. Yön heräsin 2 tunnin välein antamaan nestettä suun kautta sekä toipilasruokaa, jotain saatiinkin alas menemään. Pelkäsin, ettei Lyyti selviä yöstä, mutta aamu kuitenkin koitti ja olimme heti eläinklinikan auetessa ovenkahvassa kiinni. Eläinlääkäri tutki, otettiin röntgenkuvat ja tutki taas lisää. Verikokeita ei voitu ottaa, koska Lyyti oli liian huonossa kunnossa rauhoitukseen, mutta laittoi kuitenkin viimeisillä voimillaan vastaan niin paljon, ettei kokeen otosta olisi tullut mitään. Röntgenkuvassa ei näkynyt mitään ihmeellistä, eläinlääkärin diagnoosi paha suolistotulehdus. Hoitona antibioottia ja runsas nesteytys. Koska en vieläkään saanut Lyytiä juomaan tarpeeksi, saimme välineet kotiin, jotta pystyimme nesteyttämään itse nahan alle. Koko viikonlopun nesteytimme Lyytiä 3 tunnin välein nahan alle, samalla annettiin kanan jauhelihasta tehtyä velliä ja toki myös vettä. Pikkuhiljaa näytti siltä, että ruoka ja vesi alkaa taas maistumaan suun kautta ja maanantai-aamuna emme enää nesteyttäneet nahan alle koska nestettä meni tarpeeksi suun kautta. Edelleen Lyytin takapää oli horjuva ja ulosteessa edelleen hyytynyttä verta, laihtunutkin neiti oli kovasti. Ajattelin, että kyllä se siitä helpottaa kunhan saa kerättyä voimat takaisin. Tässä vaiheessa olin jo aivan varma, että pahin on selätetty ja Lyyti selviää. Kunnes koitti torstai-aamu...En saanut menemään taas mitään alas ja Lyyti puri minua sormesta todella lujaa, samoin ruiskusta puri hampaat läpi. Mukaan tuli myös kouristuksia. Minun oli pakko lähteä töihin ja jouduin jättämään Lyytin yksin kotiin. Tiesin että mieheni menee kotiin parin tunnin päästä katsomaan tilannetta, tuntui aivan järkyttävän pahalle jättää kipeä eläin kotiin yksin. Mutta työmaailma ei tunne sairauspäiviä lemmikkien takia, joten vaihtoehtoja ei ollut. Mieheni tullessa kotiin, oli Lyyti jo poistunut henkisesti tästä maailmasta vaikka ruumis vielä sinnitteli. Hän soitti minulle, että nyt on pakko mennä ja päästää Lyyti menemään. Kouristelu oli tässä vaiheessa muuttunut jatkuvaksi ja tietenkään siinä tilanteessa ei ole mitään vaihtoehtoja. Joten Lyyti asteli päivällä sateenkaarisillalle minun sylissä nukkuen, mieheni ollessa vierellä. Eläinlääkärikin suositteli lähetystä Eviraan, jotta saadaan lopullinen syy selville. Voin kertoa, että on todella rankkaa laittaa rakas lemmikki pahvilaatikossa matkahuoltoon.

Se syyllisyyden tunne mitä poden vieläkin siitä, etten jäänyt kotiin, on kamalaa. Lähtiessäni töihin ei tilanne vielä ollut niin paha, että olisin ajatellut Lyytin kärsivän ihan kamalasti. Mutta tila missä neiti oli mieheni tullessa kotiin, paljastaa sen, että tuskat ovat varmasti olleet hirmuiset. Vaikka työmaailma ei tunne lemmikkien sairastelun vuoksi poissaolemista, tästä opin sen, ettei sillä ole paskankaan väliä. Minun olisi pitänyt jäädä kotiin seuraamaan tilannetta. Mutta koska en omista aikakonetta, ei tehtyä saa tekemättömäksi. Onneksi tiedän kuitenkin, että Lyyti sai lähteä tästä maailmasta rauhallisesti meidän rakkaiden ympäröimänä. 

Lyytin tuhkat tulivat kotiin jo pari viikkoa sitten. Hän nukkuu ikiuntaan samassa uurnassa kuin Mimmi ja Nukakin. Nyt laumassa on enää kolme jäsentä ja koti on kovin hiljainen.

Lyyti vuorokautta ennen siirtymistä sateenkaarisillalle minun sylissä

torstai 17. heinäkuuta 2014

Oli Lyytin aika...

Maailman suloisimman näätäneidin oli aika siirtyä sateenkaarisillalle. Aivan liian varhain ja aivan liian nopeasti. Suru on niin suuri, ettei ole sanoja. Kunhan saamme tuloksia Evirasta ja oma kipuni helpottaa, kerron enemmän mitä tapahtui. 

"Nuku pikkuinen rauhassa, 
ikiuneen tietäen, 
ajasta yhteisestä, 
koska sinua unohda en.
Kiitos siitä lyhyestä ajasta 
jonka sain viettää kanssasi, 
kulkea vaikeatkin ajat rinnallasi. 
kauniista muistoista jotka jätit jälkeesi. 
Nyt en osaa muuta, kuin itkeä perääsi.
Kiitos öistä, päivistä, kaikesta. 
Ajoista helpoista ja vaikeista.
Kiitos, 
kun opetit millaista on rakastaa koko sydämestään.. 
Mutta sitä ei olisi tarvinnut opettaa millaista on,
kun rakkaimpansa menettää"

maanantai 10. helmikuuta 2014

Nuka tuli kotiin

Viime viikon keskiviikkona saimme Nukan takaisin kotiin. Frettiherra pääsi nukkumaan ikiuntaan Mimmin kanssa samaan sydämen muotoiseen rasiaan meidän kirjahyllyyn. Tuhkien kotiin tuleminen saattoi tämän matkan loppuun ja nyt voin aloittaa toipumisen sekä viedä surutyöni loppuun.


 Tuhkat tulivat kotiin kauniisti pakattuna. Muutama kyynel piti vierittää mukana tullutta kirjettä lukiessa. Tällä tuhkaamolla on totisesti sydän paikallaan ja minun kaikki frettini tulevat ajan koittaessa menemään tuhkattavaksi kyseiseen yritykseen.

 ♥

Rasian päällä on Mimmin rakkain lelu, vinkupossu sekä Nuksun pallot. Nämä pallot olivat ainoa lelu, millä frettiherra suostui leikkimään. Joku voi ihmetellä miksi kuvaan näinkin henkilökohtaista asiaa, mutta minulle on jotenkin todella luonnollista purkaa tuntojani surusta tänne blogiin. Ja tämä on osa sitä matkaa.

Elämä palaa uomiinsa ja huomenna on tiedossa mukava päivä. Menemme PoSujen kanssa taas luennoimaan paikalliseen oppilaitokseen freteistä! Myös maaliskuussa on tiedossa toinen luento Kajaanissa sekä frettipäivä Kuopiossa. Frettipäivästä tulee infoa lisää ihan piakkoin.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Milloin syyllisyys helpottaa?

Kohta kaksi viikkoa sitten jouduin tekemään päätöksen Nukan päästämisestä vehreämmille putputusmaille. Aloitetaan nyt ihan alusta miksi siihen päädyin.

Nukalla oli koko talven ongelmia suun kanssa. Kävimme joulukuun alussa eläinlääkärissä ja tuolloin epäiltiin rakkuloiden johtuvan viruksesta. Antibioottikuuri, antepsin, kipulääke sekä kortisoni näyttivätkin jo tepsivän. Tammikuun alkupuolella huomasin uusia muutoksia suussa ja seurailin näitä päivittäin. Nukan syöminen kävi yhä kivuliaammaksi ja 21 päivä luulin löytäneeni siihen syyn, paise hampaan juuressa. Tämän vuoksi varasin heti seuraavana aamuna ajan eläinlääkäriin, jotta voitaisiin edes yrittää saada suu kuntoon. Nukan yleiskuntohan ei ollut enää paras ja ajattelin nukutuksen olevan iso riski. Eläinlääkärissä ensin ehdottelivat pelkkää antibioottia, mutta kerroin että haluan heidän tutkivan myös nielun ja suun takaosan. Sain olla mukana tutkimuksessa ja paljastui ettei Nuksulla ollut enää olenkaan tervettä kudosta kielen takaosassa saati kurkussa. Ne olivat aivan vereslihalla ja seassa näkyi pieniä patteja. Eläinlääkäri konsultoi myös toista kollegaansa ja he tulivat siihen tulokseen, että pojan munuaiset ovat pettämässä. Itselläni oli myös tästä oma mututuntuma. Molempien eläinlääkärien suositus oli nukuttaa Nuksu ikiuneen. Hoitoja olisi voitu kokeilla, mutta munuaisten ollessa huonona ja nähtyäni missä kunnossa suu sekä nielu on, en halunnut jatkaa enää pojan kärsimystä. Lisäksi kun katsoi kokonaiskuvaa ja kaikkia muita sairauksia, tie oli kuljettu loppuun hoitojen kannalta. Näin ollen tein raskaan päätöksen että oli aika siirtyä sateenkaarisillalle.

Kuitenkin ihminen on epäilevä. Vaikka järki sanoo päätöksen olleen täysin oikea, sydän huutaa toista. Tapoin frettini, entä jos paraneminen olisikin ollut vielä mahdollista enkä enää edes yrittänyt? Mitä jos hoidoilla olisimmekin voineet saada vielä kuukausia lisäaikaa? Vaikka tein kuten eläinlääkäri suositteli ja minun pitäisi luottaa lääkärin arviontikykyyn, se olin minä joka ratkaisun teki. Tiedän potevani syyllisyyttä vielä pitkään, toivottavasti aika parantaa. Suru on edelleen läsnä ja tuntuu kuin joku istuisi välillä rinnan päällä ikävän yllättäessä. Pahimpia ovat "haamut". Kun näet silmäkulmassa jotain vaaleaa nukkumassa pedissä ja ajattelet vaistomaisesti, että Nukahan se siellä nukkuu. Tai kun joku viipottaa mennä keittiöön ja askeleet kuulostavat Nukan askeleilta ajattelet Nuksun menevän syömään. Jopa eläinkaupasta ruokaa hakiessa miettii että pitää muistaa ostaa tuota kalkkunaa, kun poika ei muuta meinaa syödä...kunnes näiden kaikkien asioiden kohdalla muutaman sydämenlyönnin jälkeen muistaa taas, että Nuka on mennyt pois :'(